Lapsen hyväksyminen...

...sellaisena, kun on

Kun perheeseen syntyy lapsi, jolla on jokin erityistarve/piirre tilanne voi olla aluksi aika shokki. Itse koin silloin, että ei voisi olla mitään kamalampaa, kuin lapsen vakava sairaus. Kummasti on mielipiteet ja suhtautumiset eri asioihin muuttuneet. Alun järkytyksestä ja sekasorrosto päästyä pitäisi kuitenkin päästä jatkamaan eteenpäin eli elämään sitä itse elämää, niin pian kuin mahdollista. Itseni on hirveän vaikea käsittää/ymmärtää vanhempia, perheitä tai sukulaisia, jotka eivät pääse lapsen sairauden yli ja näe lasta. Vamma vie kaiken huomion ja rakentaa samalla muurin lapsen ja aikuisen välille.Tästä on tullut minulle niin tärkeä asia, että saa minut helposti hermostumaan. Se tulee niin usein vastaan, mitä erillaisimmissa tilanteissa. Miksei omaa lasta voi hyväksyä sellaisena kuin on? Erityistarpeet tuovat varmasti haasteita, mutta ainakin meille se on tuonut paljon sellaisia elämän oivalluksia, mistä oltaisiin muuten jääty paitsi.

Leo

Kun Leo oli kaksi vuotias, ja käytiin viimeisiä kertoja fysioterapiassa havahduin, että miten nopeasti aika onkaan loppuen lopuksi mennyt. Samalla oivalsin kuinka tärkeää onkaan erityislapsen saama kuntoutus ja sen aloittaminen ja tukeminen hyvin varhaisessa vaiheessa. Muistan, kuinka lähes joka lääkäri reissulla meille kerrottiin, kuinka lapsen kaksi ensimmäistä elinvuotta on kehityksen tärkeimpiä vuosia, eikä niitä voisi korvata myöhemmin. Sydänmeni jättää lyönnin välistä, kun olen kuullut perheiden kertomuksia lapsista, joiden "perusjutut" on vielä aloittamatta 1,5 vuotiaina. Tuntuu, että itse saisi olla kauhean valveutunut ja puskea läpi lastensa asioita heti alkumetreistä asti...Leo aloitti fysioterapian 6 kk vanhana, eli heti kun virallinen diangnoosi Amourosis Oculorum (sokea) saatiin. Kaikki tuo kuntoutus hässäkkä oli meille täysin vierasta, mutta nyt pojan ollessa melkein viisi voimme olla tyytyväisiä, että sillon joskus siihen rumbaan lähdettiin täysillä mukaan.=)

Luka

Luka sairastui epilepsiaan 6kk vanhana. Lapsen hyväksymistä sairauden kanssa ei tarvinnut hetkeäkään epäröidä. Ensimmäisenä kävin mielessäni pikakelauksella Leon alkutaipaleen, ja mietin että kyllä tästäkin selvitään!Ulkopuolisille asiasta kertominen ei tuntunut mitenkään vaikealta. Jo Leon kanssa sai huomata, kuinka aluksi vaikeasta asiasta voi tulla asia, josta mielellään kerrot tarvittaessa. Ihanaa on ollut päästä rikkomaan ennakkoluuloja. Puhuminen helpottaa - ainakin minua helpotti...kannattaa kokeilla.

lopuksi...

Jokainen lapsi on oma ja erityinen! Oli sitten erityislapsi tai ei. Yhdessä tekeminen ja asioden konkretisoiminen voisi tehdä monellekkin ihan hyvää =) Itsestäni on kasvanut näiden vuosien kuluessa varsinainen leijonaemo, jota ei kannata näissä asioissa tulla ärsyttämään. Murrrr...

                                - Amor Vincit Omnia-


-Tiia